15.6.2014

Kuopio-Jukola 2014, Venlojen Viesti

Tänä vuonna Jukola oli Kuopiossa, Euroopan suurimmassa sisävesien saaressa Soisalossa. Ratamestarin ennen kisaa antaman kommentin mukaan kisa käytäisiin "savolaisessa vuoristossa, joka ei jätä ketään kylmäksi", joten pieni kylmä tuskanhiki oli päällä jo viikko ennen kisaa. Juoksukunto on todistetusti nollissa kevään flunssaputken takia ja edellisen viikon kuntorasteista toinen päättyi täydelliseen emämunaukseen ja keskeyttämiseen - fiilis oli siis kaikin puolin vahva ja varma ennen kisaa (not). Onneksi kuulin, että emämoka Jukolaa edeltävillä kuntorasteilla kuuluu perinteeseen.

Sain viestin lyhimmän ja vähiten nousua sisältävän 2. osuuden (5,0 km ja 170 m), mikä sopi mainiosti. Aamulla jännitin hurjasti mutta suunnistusvaatteet vaihdettuani olo rauhoittui ja totesin että mitä suotta stressaamaan, onhan tämä jo neljäs kerta Venloissa.

Kärjen tullessa ensimmäiselta osuudelta vaihtoon köpöttelin vaihtopuomille, jotta olisin varmasti ajoissa paikalla. Ensimmäisen osuuden juoksija tuli hienosti metsästä puolenvälin paikkeilla. Puomilla oli kuitenkin sen verran ruuhkaa, että kuulin nimeäni huudeltavan muutaman kerran ennen kuin sain raivattua tieni naismuurin läpi puomille asti. Sain kartan käteeni ja lähdin hölkkäämään kohti K-pistettä.

Viitoitusta oli hurjat 940 m ja matkalla totesin, että juoksu ei kulje, ei sitten ollenkaan. Porukkaa alkoi lapata ohi oikealta ja vasemmalta. Kirosin mielessäni surkeaa kuntoani ja päätin tehdä oman suunnistukseni, omalla vauhdillani, nauttia Jukolan tunnelmasta ja pitää posiitiivista tunnelmaa yllä kannustamalla muita.

Ensimmäistä kertaa muistin, että K-pisteellä ei leimata ja jatkoin saman tien kohti ensimmäistä rastia ohittaen paikalla seisoskelijat. Rastiväli oli heti vaikea, mutta tukahdutin kasvavan paniikin, päätin keskittyä ja ottaa välin tarkasti. Samaan suuntaan oli menossa kunnon jono joka toi toimintaan lisävarmuutta. Aika pian jouduin heittämään nelivedon päälle kun suunta lähti ylös paikallista vuorenrinnettä, välillä juurista ylös kiskoen. Mäen päällä huomasin että muilla oli suunta liikaa itää, joten korjasin oman reittini ja rasti löytyi. Kakkosrastille mennessäni huomasin ehkä hiukan liian myöhään olevani väärällä uralla mutta vauhdissa totesin että suunta on minulle ok, voin kiertää suon reunaan ja pääsen omalle rastilleni helposti tätäkin kautta.

Suunnistuksen kosto iski kolmannella rastilla: jostain tuli tunne että nyt sujuu hyvin (erittäin vaarallinen ajatus) ja ajauduin hajontarastin uraa seuraten liian sivuun omasta rastistani. Vaikka tajusin tilanteen, en "nyt menee hyvin" -tunteen takia korjannut asiaa ajoissa enkä lukenut karttaa kunnolla. Kun rastia ei löytynytkään olettamastani kohdasta en analysoinut tilannetta vaan liiallista varmuuden tunnetta seurasi täydellinen suunnistusblackout ja sinkoilin hetken ympäriinsä kun rusakko auton valokeilassa. Onneksi nappasin samaa rastinumeroa huutelevan jonon hännästä kiinni ja pääsin kohteeseen - tajuten että olin vain hetki sitten aloittanut sinkoiluni aivan rastin vierestä. Taisi sen rastin leimauksen yhteydessä livahtaa pari painokelvotonta sanaa.

Kiukku sai kokoamaan itseni ja otin taas ajatukset mukaan toimintaan. Radan jälkimmäinen puolisko sujuikin hitaasti mutta kommelluksitta. Pari kertaa meinasi pidemmällä rastivälillä usko loppua kesken ja varmistin että muut ovat menossa samalle rastille. Tupsahdin jopa aivan tv kameran edessä hakkuuaukon reunatiheiköstä metsätielle ja tuli kiire korjata luut pois tieltä että näyttäisin edes vähän uskottavalta suunnistajalta. Ilmeisesti suunnistukseni kulki edes jonkun silmissä varman näköisesti, koska loppumatkasta sain hännilleni täysin hukassa olleen kanssakilpailijan jonka kiikutin viimeiselle rastille asti.

Koko osuuteni aikana vauhtini ei päätä huimannut mikä näkyy tuloksissa. Oman osuuden sijoitukseksi tuli lopulta 1078 / 1188, aikaa paloi luvattomat 1 h 25 min ja keskinopeus oli 17 min/km, joka on 3 min/km hitaammin kuin aikaisempina vuosina. Toisaalta olin arvionut suorittavani radan n. 70 minuutissa, joten hitaus oli tiedossa. Mutta suunnistus sujui kaiken kaikkiaan tarkasti ja osoitti taitojen kehittymistä - ensimmäistä kertaa Venloissa pystyin tekemään oman suunnistuksen ja urat tai jonot eivät vieneet harhaan (tai no, jos kolmosrastin pummia ei lasketa). Pysyin kartalla koko ajan, olo metsässä oli kotoisa sekä osasin (tai uskalsin) ajoissa korjata tilanteen jos jono tai ura lähti väärään suuntaan ja tein oman harkitun reittivalinnan. Kaiken kaikkiaan jäi huippuhyvä fiilis! Yes!